perjantai 28. helmikuuta 2014

Perheterapiaa osa 1


Äiti, isi ja pikkuveli tuli moikkaamaan mua Tukholmaan! Sillä välin kun pojat linnoittautui hotellin telkkarin eteen jännäämään Suomi-Ruotsi - matsia, me lähdettiin äitin kanssa viuhtomaan ympäri Tukholmaa. Oli kivaa puhua oikein kunnolla, siitä ei tullut loppua millään. Puhuttiin t-banan liukuportaissa. Kävellessä. Lounasta syödessä. Sovituskopeissa sieltä seinien yli.

Host-äiti vinkkasi mahtavan argentiinalaisen ravintolan, jota ei oltaisi koskaan keksitty ilman apua. Paikan idea oli, että tilataan useita eri kokoisia annoksia ja jaetaan ne sitten ruokailijoiden kesken. Näin tuli maistettua mm. simpukka-katkarapusalaattia, sitruunakalaa mangokastikkeella, avokadodippiä ja mielettömän hyvää lohi-chilipaistosta.

Tarjoilija oli myös aivan ihana tapaus. Meidän pöytäseurahan puhui pääasiassa suomea (keskenään siis), äiti ja iskä keskusteli englanniksi ja minä ihan pokkana pelkästään ruotsiksi. Ja se tarjoilija muisti tämän kaiken, kertoi vanhemmille viineistä englanniksi ja tiedusteli heti perään minun toiveitani ruotsiksi. Olin erittäin tyytyväinen, koska hyvin usein myyjät ja tarjoilijat vaihtavat kieltä pientenkin takelteluiden ilmaantuessa.

Oli hiukan karua palata yksin kotiin muiden jäädessä hotellihuoneeseen. Teki mieli jäädä sinne myös. Ei minulla varsinaisesti ole ikävä perhettäni, mutta kun ne tuolla lailla tupsahtaa päiväksi paikkaan jota olen alkanut pitää kotikaupunkinani, se tuntuu hassulta ja kirvelee hiukan.

Sara

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Marikki, Eemeli vai Ronja? Ne kaikki.

Arvatkaa, missä kävin! Arvatkaa! 

Innostus on aivan sallittua, koska eräs mukavan aurinkoinen päivä repäisin itseni sekä Idan ja Siljan irti arjesta. Onhan sitä olemassa vaikka mitä kivaa tekemistä, mutta meidän aamupäivän aktiviteetti lyö kaiken laudalta. Me mentiin Junibackeniin!

Viime kerrasta on vierähtänyt yli kuusi vuotta, eikä kumpikaan seuralaisistani ollut koskaan käynyt aiemmin *gasp* tutustumassa paikkaan. 

Ajankohdan ollessa keskellä viikkoa ja arkipäivänä, sisätiloissa vellova lapsimassa ei ollut erityisen tukahduttava. Ihan hyvin mahduttiin kolme täysikasvuista sinne satukirjojen lavasteiden sekaan. Kierrettin jokainen huone tarkasti läpi, räplättiin jokaista tavaraa ja tungettiin kaikkiin koloihin joihin vain mahduttiin (ja muutamiin kyseenalaisiin, joista poistuminen vaati tarkkaa suunnittelua ja hitaita liikkeitä).
Mun susi.
 Suosikkejani Junibackenissa olivat ehdottomasti Viirun ja Pesosen mökki (siellä oli niitä omituisia pikkuhyypiöitä joka puolella, myös ruokakomerossa. Paloviinapullon päällä. Pesosella on extremet rentoutumiskeinot.) Peppi Pitkätossun hevonen Pikku Ukko, joka oli melkein yhtä valtava kuin lapsuusmuistoissa, ja ne kanat. Jollain on ollut melkoinen innostus kanoihin, koska niitä oli kirjaimellisesti kaikissa ilmansuunnissa ja jokaisen puun oksalla.



Vaikka eihän mikään voita sitä satujunaa. Jos siihen olisi saanut mennä useamman kerran, me oltais varmaan körötelty koko päivä Vaahteramäen yläpuolella, Ryövärimetsässä ja Katto Kassisen huoneessa. 

Meidän edellä satujunaan meni monta turistiryhmää, joille junamatkan selostus laitettiin englanniksi. Me otettiin tavoitteeksi, että kukaan ei olettaisi meidän olevan muita kuin natiiveja ruotsalaisia. Ja niinhän siinä sitten kävi, että automaattisesti tuli ruotsalainen selostus. Jee! 

Ihanaa henkilökuntaakin siellä on. Kukaan ei hetkeäkään kummastellut, mitä kolme aikuista touhusi siellä ilman lapsia. Kukaan ei katsellut kummallisesti, kun kyykittiin vuorotellen miniatyyritalojen sisällä ja kurkittiin ikkunoista. No vähän tuli kummia silmäyksiä kun tavallaan jumiuduin takapuolesta pienoisjunan perävaunuun, mutta pääasiassa kaikkien mielestä oli ihan normaalia, että aikuisetkin tykkää saduista. 



Jos joku vielä miettii, mikä se Junibacken oikein on, tuolta löytyy kaikki tarvittava info. Myös englanniksi. ;) Sagan om Junibacken

Sara

torstai 13. helmikuuta 2014

Fotografiska museet

Museoissa käydessä oma luovuus nostaa päätään. Fotografiskassa oli useita hienoja näyttelyitä, mutta muutaman idea meni totaalisen ohi. Oli vaikeaa olla kokeilematta mihin itse pystyy kuvataiteilijana... Ehkä näillä ei vielä omaa näyttelyä perusteta, mutta tunteella ja yhteistyössä nämä on tehty. Vapaa tulkinta.





Lempparivalokuvan ostin postikorttina. 


Omittiin se valokuvauskoppi hetkeksi itsellemme. Hiukan oli ahdasta, mutta hyvin mahduttiin kaikki kolme samaan kuvaan pienellä väännöllä ja kompromisseilla. Jokainen sai vailta minkä osan naamastaan jättää kuvan rajauksen ulkopuolelle...

Sara 

lauantai 8. helmikuuta 2014

Makeannälkä keinot keksii

En tiedä olenko ainut, jonka makeannälkä ajaa aika ajoin epätoivoisiin tilanteisiin. Tarina kertoo (ei lainkaan henkilökohtaisia kokemuksia näistä...), että epätovoiset ihmiset ovat mm. rouskuttaneet pelkkiä strösseleitä, napanneet ruokalusikallisen kinuskikastiketta tai tehneet erän mokkapalakuorrutetta - tai porkkanakakun kuorrutetta - ja syöneet sen sitten lusikalla suoraan muovikulhosta.

Kävi siis niin, että hervoton makeannälkä esti keskittymisen mihinkään muuhun. Kauppaan en jaksanut vaivautua, koska rahaa en halunnut käyttää. Ratsasin siis keittiön kaapit, mutta kertokaapa kuka kehtaa syödä työnantajansa suklaata ilman lupaa? En minä.

Päädyin hätäratkaisuun: kaikki kelvolliset ainekset kaapista samaan kippoon, sekoita, nauti. Tein siis vadelma-banaanimarenkeja ilman ohjetta.
Mestariteoksiahan nämä ovat

Aineksia käytin seuraavasti:

2 kananmunan valkuaista
2 dl sokeria
kipollinen vadelmia ja pilkottua banaania

1. Vatkaa valkuaiset ja sokeri vaahdoksi (te tiedätte sen 'käännä-kippo-ympäri'-säännön).
2. Sekoita joukkoon vadelmat ja banaani.
3. Lusikoi leivinpaperille mieleisesi kokoisia palleroita.
4. Paista uunissa kunnes pinta on kovettunut. Omat marenkini olivat 125 asteessa yhden Greyn anatomian jakson verran, koska halusin sisuksen jäävän löysäksi. Muuten kannattaa ehkä antaa olla kauemmin... :D

Hyödyllisin lifehack ikinä: keltuaisen saa erotettua valkuaisesta tyhjällä muovipullolla. Kun puristaa pulloa, asettaa sen suun vasten keltuaista ja hellittää puristusotetta, pullo tavallaan imaisee keltuaisen kokonaisena. Nopeaa ja tehokasta!

Makeannälkä lähti vikkelään, mutta pieniä ongelmia oli saada marengit leivinpaperilta lautaselle ehjinä. Ja koska maku oli jälleen kerran tärkeämpi asia kuin esteettisyys (usein seurassani leiponeet varmasti vahvistavat väitteen), en välttämättä laittaisi juuri näitä näytekappaleita tarjolle vieraita varten. Vaan job well done, ensi kerralla voi sitten keskittyä tuotekehittelyyn! ;)

Sara